Kartanlukutaidot?

Voiko olla eksyksissä, jos ei etsi mitään? Jos ei ole pienintä aavistustakaan missä on, muttei ole paniikissa tai myöhässä mistään? Vai olenko vain ihminen, joka pitää etsimisestä ja on ymmärtänyt eksymisen negatiiviseksi käsitteeksi?

Ainoa tilanne jossa koskaan tunnen olevani eksyksissä on sellainen, jossa minun on määrä olla jossakin tietyssä paikassa tiettyyn kellonaikaan, eikä kädessäni oleva kartta auta yhtään kyseisen paikan löytämisessä.

Voiko olla eksyksissä, jos ei ole kartalla? Voiko olla eksyksissä, jos on?

Tuomio: syyllinen.

Tiede ja uskonto ovat hyvin samanlaisia. Tieteen ja uskonnon maailmat ovat molemmat niin monimutkaisia, ettei ihmisen käsityskyky riitä niiden tarkkaan kuvaamiseen.

Samalla tavalla kuin ihmisen usko Jumalaan saattaa joutua koetukselle esimerkiksi silloin kun käy miettimään, miksi kaikkivoipa ja rakastava Jumala sallii kärsimyksen, usko tieteen voimaan, esimerkiksi fysiikan lakeihin, joutuu koetukselle kun kaksi havaitusti toimivaa mallinnusta ovat teoreettisesti ristiriidassa toistensa kanssa.

On kautta aikojen kiistelty siitä, voiko tiedemies olla uskonnollinen. Mutta nykyään, kun näkyvä maailma on meidän mielestämme mallinnettu ja tieteen kehitys perustuu pääasiassa teorialle, täytyy pelätä, että tiedemiehet alkavat uskoa teorioihinsa uskonnollisesti.

Vielä jonain päivänä haastamme luonnon oikeuteen lakien rikkomisesta.

Ajatusvirta.

On esitetty, että tietokoneiden kehitys saavuttaisi ihmisen älykkyys- ja tietoisuustason viidenkymmenen vuoden sisällä. Kehitystyötä tekeville tutkijoille tämä on paitsi haave, myös tavoite, kun taas tavalliset maantallaajat suhtautuvat ajatukseen vähintäänkin epäilevästi. Eikä syyttä, sillä älytietokoneisiin liittyy paljon mahdollisia seurauksia ja vaikeita moraalikysymyksiä.

Ihmisen älykkyystason ja ajattelutavan omaaville roboteille on kaavailtu paljon hyödyllisiä sovelluksia. On esimerkiksi esitetty, että sodankäyntiä voitaisiin tulevaisuudessa käydä ainakin toispuoleisesti roboteilla, mikä säästäisi tuhansien ihmisten henget. Tappamiskilpailun sijaan sodankäyntikin siirtyisi 2000-luvulle, teknologiakilpailuksi. Ajatus koneiden välisestä taistelusta tuo kuitenkin mieleeni nuorten poikien tappajarobotti-taistelut. Kun taistelu muuttuu kiihkeäksi, on hankala kuvitella etteikö toinen osapuoli lopulta kyllästyisi ruuvien kiristelyyn ja päättäisi kitkeä ongelman juurineen heittämällä vastustajakoneen rakentajaa jollain. Sotaan asti ajautunut tilanne ei tunne sääntöjä. Sodankäynnissä robotit olisivat luultavasti loppujen lopuksi ase vastapuolen ihmisiä vastaan siinä missä tykinkuulatkin.

Robottien välisessä sodankäynnissä, tai edes robottien apujoukkoina käyttämisessä, on myös muita kiperiä kysymyksiä. Jos oletettaisiin että pystyttäisiin luomaan älykäs tietoinen olento, niin eivätkö perinteiset moraalisäännöt koskisi sitäkin? Meillä on eläinsuojelulait, vaikkei eläinten edes ajatella olevan meidän tasollamme älykkyydessä ja tietoisuudessa. Hiili ja teräs ovat molemmat samanarvoisia alkuaineita, mikä siis eväisi tuntevalta teräsrobotilta samat moraaliset oikeudet kuin meillä hiilestä koostuvilla elämänmuodoilla on? Muuttuisiko tilanne kuitenkaan moraalisesti parempaan päin?

Ihmisen tasoinen älytietokone ei ole edes tutkijoiden päämäärä, vaan välitavoite. Lopullisena tavoitteena olisi saada luotua tietokone joka olisi niin älykäs, että se voisi kehittyä itse, luoden itseäänkin älykkäämpiä koneita. Yleinen pelko tässä on, että nämä meitä älykkäämmät koneet lopulta ottaisivat vallan, joko käyttäen meitä hyväksi tai tuhoten meidät kokonaan. Ja jos koneelle todella saataisiin rakennettua ihmisen ajattelutapa, tuo pelko ei ole kovin kaukaa haettu. Ihmisellä on evoluution peruina perusluontoinen selviytymisenhalu ja vallantarve. Puhumattakaan kostonhalusta, joka tulee kohdistumaan meihin, jos sodankäynnissä hyväksikäytetyt robotit tajuavat tulleensa hyväksikäytetyiksi.

Ihmisen älykkyys tulee koitumaan ihmislajin kohtaloksi, koska ihminen ei jostain syystä pysty ymmärtämään vallan paradoksia: ei ole mahdollista luoda jotain itseään mahtavampaa ja pysyä silti vallassa.

Aamun pelastus ja ihastus

Ostin uutta suuvettä tässä pari viikkoa sitten, ja jäin aina aamuisin ihastelemaan pullonsuun kauniin punaista väriä. En tiennyt oliko pullonsuu värjäytynyt punaiseksi suuvedestä, joka oli myös väriltään punertavaa, vai oliko pullo jo valmistusvaiheessa värjätty punaiseksi, että se näyttäisi sointuvammalta suuveden värin rinnalla. Joka tapauksessa päätin, että tämä on niitä yksityiskohtia joista tahdon ottaa kuvan.

Vihreä kämmen

Päädyin tässä kuluneen kesän aikana talon sisä- ja ulkokukkien vahdiksi, kun muu talonväki oli joko lomalla tai töissä jossain muualla kuin kotona pidempiä aikoja kerrallaan. Vaikka koko isäni puoleinen suku vaikuttaa olevan varsinaisia viherpeukaloita, minulle tuo peukalo on jostain syystä kasvanut keskelle kämmentä ja otin tehtävän hieman epävarmasti vastaan.

Pari päivää kukkia kasteltuani huomasin niiden kuitenkin jostain mystisestä syystä pysyvän elossa, ja uskaltauduin koittamaan muutamia mummon puheista korvan taakse jääneitä perusniksejä kukkien ja viherkasvien hoitamisesta. Nypin varovasti muutamia kuihtuneita kukkasia pois elävien seasta ja innostuinpa lopulta suihkuttelemaan talon jukkapalmutkin puhtaaksi pölystä. Huomasin pitäväni kukkien huolehtimisesta ja kävin miettimään syytä puutarhan hoidon viehätykselle.

Tulin siihen tulokseen, että puutarhanhoito on eräänlainen taidemuoto. Kuihtuneiden kukkien ja rikkakasvien pois nyppiminen kaunistaa penkkiä ja antaa uusille nupuille mahdollisuuden kukoistaa nopeammin, kun kukan ei tarvitse ensin hankkiutua eroon kuihtuneesta kukinnosta tai kärsiä valon ja ravintoaineiden puutteesta rikkakasvien omiessa ne itselleen. Useissa kukissa kuihtuneen kukan alta löytyy jo uusi nuppu, mikä antaa rauhoittavan tunteen siitä, ettei kesä ole vielä ohi: luonto jos mikä tietää vuodenajan etenemisen, ja jos ulkokukka päättää tehdä vielä uusia nuppuja, eivät kesäpäivät ole selvästikään vielä loppumassa.

Puutarha tarjoaa myös pientä pulmanratkontaa, sillä jokainen kukka tarvitsee omanlaisensa kohtelun ja hoidon: St. Paulian lehdet eivät siedä vettä, kun taas Jukkapalmu nauttii siitä kun sen lehdet pidetään puhtaana pölystä ja sitä suihkutetaan säännöllisesti. Puutarhanhoitoa voi oppia kirjoja lukemalla, mutta pääasiassa sitä kuitenkin opitaan yrityksen ja erehdyksen kautta.

Suurin ongelma puutarhanhoidossa on kuitenkin aika ja paikka. Enkä tarkoita nyt istutusaikaa ja sopivaa maaperää, vaan ajanpuutetta ja jatkuvaa paikasta toiseen liikkumista. Koulun tai työn ja muiden velvollisuuksien lisäksi ei puutarhan hoidolle tahdo löytyä aikaa ja työn perässä muutetaan usein, eikä puutarhan kasveja voi pakata muuttotavaroihin mukaan. Tämä lieneekin syy siihen, miksi isovanhemmilla vaikuttaa aina olevan suuri puutarha, jossa kasvaa kaikkea viinimarjoista pensasmustikoihin ja kirsikkapuihin: eläkkeellä on aikaa perehtyä puutarhan hoitoon, kun työhuolet eivät paina ja useat ovat ehtineet hankkia vakituisen omakotitalonkin.

Mutta täytyykö minun puutarhakärpäsen purreena todellakin odottaa eläkeikään saakka, että pääsen hoivaamaan mieleisiäni kukkasia? Ehkä otan tavoitteeksi opetella kiireen keskelläkin puutarhanhoidon ensimmäisen askeleen, kasvin hengissä pitämisen, ja marssin lähimpään kukkakauppaan ostamaan jonkin persoonallisen mutta helppohoitoisen sisäviherkasvin päiviäni piristämään. Ehkä piristän myös kasvin päiviä ostamalla sille tarvittavat lannoiteaineet ja vaihtomullat. Mikäli monivuotinen kasvi selviää ensimmäisestä vuodesta hengissä, voisin keväällä koittaa onneani, istuttaa parvekkeelle kasvamaan joitain siemeniä kukkalaatikoihin, ja värvätä sitten jonkun niiden vahdiksi kun lähden lomalle..